Tämä on WWW-versio vuonna 1991 julkaisemastani tutkimuksesta. Teksti on
muutamia poikkeuksia lukuunottamatta sama kuin paperiversiossa, jota on edelleen
saatavissa minulta ilmaiseksi. Olen tehnyt muutoksia vain yhteystietoihini sekä
muutamien lajien nimiin ja luonnollisesti olen hieman muokannut julkaisun ulkonäköä
paremmin WWW-selaimille sopivaksi, mm. lisäämällä aiheeseen sopivia linkkejä.
Tulostamisen helpottamiseksi koko teksti on yhdellä ainoalla WWW-sivulla. Sivun
latautumisaika on tästä johtuen melko pitkä, mutta toivon ettei se häiritse
lukijoita. Tekstiä ja kuvia saa vapaasti lainata ei-kaupallisiin tarkoituksiin,
mikäli lähde mainitaan (esim. tyyliin: Haukkovaara, Olli, 1991: Valkeakosken
seudun nisäkkäät. Omakustanne. Myös Internetissä:
http://www.myrsky.com/vsn/)
|
Johdanto
Tässä tutkimuksessa tarjoiltava yleiskatsaus Valkeakosken seudun nisäkkäistä
perustuu aineistoon jonka keräämisen aloitin helmikuussa 1984. Pyrkimyksenä
on ollut laatia seudun lajistosta alustava selvitys, jota myöhemmin on helppo täydentää.
Aineiston pohjana ovat mm. omat lintu- ym. retkiltä keräämäni havainnot,
niin suoranaiset näköhavainnot itse eläimistä kuin myös lumijälkiin, syönnöksiin
sekä muihin jätöksiin perustuvat huomiot. Erittäin paljon tietoutta alueen
lajistosta olen kerännyt haastattelemalla luonnossa retkeileviä henkilöitä,
eritoten lintuharrastajia ja metsästäjiä. Lisäksi tutkimuksessa on huomioitu
kirjallisuudesta löytynyt Valkeakosken alueen nisäkkäisiin liittyvä tietous.
Jo tässä yhteydessä lausun suuret kiitokset kaikille havaintojansa
luovuttaneille, nimeltä mainituille ja mainitsemattomille, sekä erityisesti
Asko Kaikusalolle tekstin tarkistamisesta että siihen tehdyistä muutoksista. Tähänastisten
(maaliskuu 1991) tietojen perusteella Valkeakosken seudulla on viimeisten 25:n
vuoden aikana tavattu vähintäin 45 nisäkäslajia ja 1900-luvulla ainakin 50
lajia. On kuitenkin mahdollista että luettelo täydentyy vielä muutamalla
uudella lajilla. Näitä ovat mm. majava sekä muutama lepakkolaji. Koska uusia
tietoja sekä mielenkiintoisia havaintoja näyttää kertyvän jatkuvasti, päätin
julkaista tulevaisuudessa jatkoa tälle perustutkimukselle. Siksi pyydänkin,
että kaikki havainnot mm. liito-oravasta, hilleristä, saukosta, villisiasta,
suurpedoista, lepakkoyhdyskunnista, talvehtivista lepakoista, metsäkauriista,
kuusipeurasta sekä kaikki muut mahdollisesti mielenkiintoiset havainnot
toimitettaisiin osoitteeseen:
Olli Haukkovaara, Sointulantie 10 C 10, 37600
VALKEAKOSKI.
Myös puhelimitse havaintoja voi ilmoitella, numerot ovat 03 - 58 49 570 (koti)
ja 040 - 502 502 3 (gsm). Sähköpostitsekin
havaintoja voi toimittaa osoitteeseen olli.haukkovaara@pp.nic.fi
Kartta 1.
Tutkimuslueen sijainti Suomessa. |
Kartta 2. Tutkimusalue.
 |
Tutkimusalue noudattaa Valkeakosken Lintuharrastajat r.y.:n toimialueen
rajoja (ks. kartat 1. ja 2.). Alueen pinta-ala on karkeasti arvioiden noin. 1280
km², josta vesialueita noin 20 %. Maapinta-alasta (n. 1025 km² on metsiä
60-70 %, peltoja sekä niittyjä noin 30 %, soita vain noin 5 % ja taajamia 2 %.
Metsät ovat suureksi osaksi kuusivaltaisia, laajempia männiköitä on vain
parilla alueen kautta kulkevalla harjujaksolla. Lehtoja sekä lehtomaisia metsiä
on melko paljon, alue kuuluu suurelta osin nk. Pirkkalan lehtovyöhykkeeseen.
(JA) = Jorma Ahola
(TA) = Timo Ahola
(MA) = Markku Alanko
(BB) = Bat Boys eli lepakoidentutkimusryhmä Jorma & Timo Ahola, Markku
Alanko ja Olli Haukkovaara
(AH) = Arto Huhta
(JH) = Jouko Heritty
(OH) = Olli Haukkovaara
(RH) = Rauli Hetejärvi
(EJ) = Erkki Jaanu
(AK) = Asko Kaikusalo
(EK) = Elmo Kajoste
(JK) = Jussi Kallio
(LK) = Lasse Kosonen
(RK) = Ritva Ketola / Hannu Ketola
(HKa) = Heikki Kasurinen
(HaKo) = Hannu Koski
(HeKo/J rhy) = Heikki Koivisto / Jalannin rhy.
(KKa) = Kalevi Kartano
(KKo) = Kimmo Koivula
(AL) = Ari Lehtinen
(KL) = Kari Lehtonen
(JLi) = Jorma Liesma
(JLo) = Juhani Lokki
(OL) = Olavi Liukkonen
(TL) = Teuvo Lepola
(RM) = Rainer Mäkelä
(PN) = Pertti Nikkanen
(SN:1, SN:2) = Suomen nisäkkäät, osa 1, osa 2
(NP) = Nisäkäsposti
(PO) = Päivi Ojala
(ET) = Esko Terävä
(LT/S-V rhy) = Lennart Tikkaoja / Sääksmäen - Valkeakosken rhy.
(RV) = Risto Virtanen
(VV) = Vesa Vestala
(YP) = Yrjö Punkari
Harvinaiseksi tätä piikkiturkkia ei onneksi vielä tarvitse sanoa, vaikka
se onkin selvästi vähentynyt alueella. Siilin yleisen vähenemisen syiksi
Suomessa on esitetty mm. elinympäristön muuttumista liian steriiliksi, ts.
siilin kaipaamat vanhat puutarhat katoavat ja tilalle tulee paljaita nurmikenttiä.
Valkeakosken seudulla siilin vähenemisen pääsyy lienee kuitenkin
liikennekuolemat. Siilivainaita tapaa teiden varsilta edelleen aivan turhan
usein. Sitä vastoin lajille otollisia reheviä puutarhoja sekä villiintyneitä
heinästöjä on alueen asutuskeskuksissa edelleen paljon, joten tuskin siili täällä
elinympäristönsä muuttumisen takia on vähentynyt.
Varmimmin siilin tapaa alueelta asutuksen piiristä. Peltoaukeilta ja
isommista metsistä laji näyttää puuttuvan.
Metsäpäästäinen kuuluu alueen runsaslukuisimpiin nisäkäslajeihin. Niitä
esiintyy yleisenä kaikkialla, niin pelloilla, soilla kuin metsissäkin, usein
myös asutuskeskuksissa.
Valkeakosken seudun ensimmäiset ja samalla Suomen lounaisimmat mustapäästäiset
löytyivät kesällä 1988. Valkeakosken Mahlianmaassa 15.- 30.6 suoritettujen
pikkunisäkäspyyntien tuloksena oli mm. 6 mustapäästäistä. Kaikki eläimet
eksyivät satimiin rehevässä tervaleppä-kuusikorvessa. Samalta paikalta
saatiin 21.6.1989 2 mustapäästäistä (OH)
Toistaiseksi idänpäästäinen on yhytetty vain kolmesta paikasta pikkunisäkäspyyntien
yhteydessä: Valkeakosken Mettivuoresta 20.8. 1983 1 yks. ja 28.8.1983 samoin 1
yks. (JA,TA) sekä Valkeakosken Vallonjärveltä
17.9-17.10.1984 yhteensä 13 yks. (JA,TA), mikä oli n. 17 % pyydystettyjen
pikkunisäkkäiden määrästä. Kesällä 1988 eksyi Valkeakosken Mahlianmaassa
pyydyksiin yhteensä 3 yksilöä. Tuorein havainto on kesältä 1989, jolloin
Mahlianmaassa pyydyksiin joutui 2 yksilöä. (OH)
Vaivaispäästäinen on alueen toiseksi yleisin päästäislaji, sitä
esiintyy säännöllisesti rehevissä kuusimetsissä ja lehdoissa, kosteissa
rantametsissä, rantaniityillä sekä peltojen laiteilla korkeissa heinikoissa.
Eräs kannanvaihtelun huipuista osui vuoden 1984 syksyyn. Silloin Vallonjärven
pyynneissä laji oli kaikkein runsain, n. 32 % saaliista (JA,TA). Parhaalla
biotoopilla, koivuvaltaisessa kosteassa tiheikössä, vaivaispäästäisiä oli
n. 37 % pyydystetyistä pikkunisäkkäistä. Määrät ovat epätavallisen
suuria, sillä "Suomen pikkunisäkkäät"- kirjan mukaan vaivaispäästäisen
osuus saaliista on yleensä vain n. 5 %, parhaissa lehdoissa joskus 20 % .
Alueella tavatuista päästäisistä harvinaisin. Tähän mennessä vain yksi
varmistettu havainto: Valkeakosken Mettivuoresta pyydystettiin 1 yks. maahan
kaivetulla purkilla kosteasta korpinotkelmasta 20.8.1983 (JA,TA).
Vesipäästäisiä on tavattu harvakseltaan koko alueelta monenlaisten vesien
varsilta, pieniltä korpipuroilta isojen järvien lahdille.
Maamyyrä elää ilmeisesti koko tutkimusalueella etupäässä lehdoissa ja
kuohkeamultaisilla niityillä. Näköhavaintoja lajista on kaikista alueen
kunnista, mutta lajin runsaudesta on vaikea tehdä mitään johtopäätöksiä.
Tulokset J. & T. Aholan suorittamista pikkunisäkäspyynneistä
Valkeakosken Vallonjärven rantametsissä 17.9 - 17.10.1984. Pyynneissä käytettiin
maahan upotettuja purkkeja ja ämpäreitä sekä yhtä elävänä pyydystävää
loukkua. Pyydykset oli sijoitettu maastoon ns. hajapyyntimenetelmän mukaisesti.
Tuloksista on jätetty pois Vallonjärven Jokiniemen saaliit (5 eläintä / 132
loukkuvuorokautta, biotooppi lehtoa ja koivu/leppäkorpea) koska k.o. alueella
oli luultavasti mäyrä ja/tai supikoira ajoittain nostellut purkkeja ylös ja
kuljetellut niitä ympäriinsä. Kyseisenä syksynä olivat alueen pikkunisäkäskannat
vahvassa nousuvaiheessa.
Biotoopit:
A = pensaikkoheinästö
B = saraikko
C = koivuvaltainen kostea tiheikkö
D = kuiva lehto
E = varvikkoinen sekametsä
|
(Lisätietoja pikkunisäkkäiden kannanvaihteluista.)
 |
Lepakoiden heimo oli vielä muutama vuosi sitten huonoimmin tunnettu
Valkeakosken seudun nisäkkäistä. Edelleenkin lepakoiden levinneisyys Suomessa
on huonosti tunnettu, eikä ihme, sillä lentävän lepakon lajinmääritys ei
hevin onnistu eikä myöskään päiväpiilojen tai talvehtimispaikkojen löytäminen.
Valkeakosken seudun osalta lepakoiden tutkimus on kuitenkin parissa vuodessa vähintäinkin
kaksinkertaistunut, kiitos siitä tutkijaryhmä Bat Boys'ille. Taulukossa
2. on esitetty lepakkopyydystysten tulokset kesiltä 1985 ja 1986.
Lepakoiden talvehtimisesta Suomessa on toistaiseksi hyvin vähän tietoa. Tässä
kaikki Valkeakosken seudulta Bat Boys'ien tietoon tulleet talvihavainnot
lepakoista:
Viiksisiippa on yleisin alueella tavatuista siipoista. Valkeakosken Tykölän
kartanon harvinaisen suuri yhdyskunta käsitti kesällä 1985 noin 100-150
lepakkoa, joista yli puolet oli viiksisiippoja (/isoviiksisiippoja). Heinäkuussa
1986 pyydystetyistä viiksisiipoista todettiin 2 uroksiksi, mikä oli yllättävää,
sillä siihenastisten tietojen mukaan lepakkouroksia ei tavata tällaisista
naaraiden penikoimisyhdyskunnista (BB).
Tämä tieteellekin suhteellisen uusi laji (kuvattiin ensi kerran 1970), tavattiin ensimmäisen kerran Valkeakosken seudulla kesällä 1985 Tykölän pyyntien yhteydessä. Toistaiseksi lajista ei ole muita varmoja havaintoja tutkimusalueelta (BB).
Vesisiippoja tavataan koko tutkimusalueella. Määrältään ne ovat
varmuudella ainakin viiksisiippoja harvalukuisempia. Isoimmissa yhdyskunnissa on
ollut 10-20 yksilöä.
Tulokset Bat Boys'ien suorittamista lepakkopyynneistä Valkeakosken Tykölän
kartanolla 1985/86. Pyynneissä käytettiin pienisilmäisiä lintuverkkoja.
Viimeisen pyynnin nollatulos johtunee pyynnin myöhäisestä ajankohdasta, ts.
naaraiden penikoimisyhdyskunta oli jo hajaantunut. Kesällä 1989 Tykölässä käyttiin
kerran, 27.7., ja tulos oli nolla. (Paikalla oli jonkin verran
viiksi/isoviiksisiippoja, pohjanlepakoita ja korvayökkö.) Syy:
Penikoimisyhdyskunta oli ilmeisesti jo hajaantunut, koska kesällä -89 synnytys
tapahtui huomattavan aikaisin, esim. Hämeenkyrössä ensimmäiset poikaset
tulivat maailmaan jo juhannuksena, kun normaali aika on pari viikkoa myöhemmin.
|
Toistaiseksi ei tavattu. Laji on kuitenkin kerran tavattu hieman
tutkimusalueen eteläpuolella Urjalassa. (TB;1957).}
Pohjanlepakko on yleinen koko alueella ja runsain tavatuista lepakkolajeista.
Laji on lepakoista karaistunein ja useina keväinä pohjanlepakoita on tavattu
lentämässä jo huhtikuun alkupuolella. Esimerkiksi keväällä 1991 ensimmäiset
1-2 pohjalaista lentelivät Valkeakosken Roukossa jo 12.4 illalla. Havaintojen
perusteella näyttääkin, että pohjanlepakot lähtevät keväällä
liikkeelle, kun ilman lämpötila kevätiltoina kohoaa jonnekin 3 - 6
Celcius-asteen välille.
Kimolepakkoa ei ole toistaiseksi tutkimusalueelta tavattu. Ainoat Suomessa
tehdyt havainnot ovat kuitenkin melko läheltä; elokuussa 1834 pyydystettiin
kuusi yksilöä eräästä puutarhasta Tampereelta ja 31.7.1974 lensi 1 yks.
lintuverkkoon Kuhmalahden Vehkajärvellä (M. Sarkanen / NP:7). }
Korvayökkö on harvinaisin alueella tavatuista lepakoista. Havaintoja on tiedossa vain muutama, vaikka laji onkin isojen korviensa ansiosta hyvin helppo tunnistaa lennostakin. Tässä kaikki havainnot:
Hieman alueen ulkopuolella laji on tavattu myös Hattulan Anomaassa v. 1980 (JLo
/ NP:16). Havaintopaikat on esitetty myös oheisessa kartassa.
Kts. myös lisätietoja liitteestä !
Korvayökköhavaintojen sijainnit tutkimusalueella. Avoin ympyrä ja nuoli viittaavat Vesilahdelta Valkeakoskelle siirrettyyn yksilöön (ks. teksti).
 Jim Buzbeen lepakkolinkit ympäri maailmaa |
Yleinen kaikkialla tutkimusalueen metsissä. Kerrottakoon tässä muuan
havainto oravan metsästyskäyttäytymisestä. Talvella 1981/82 seurasin monesti
oravan ateriointia lintujenruokintapaikallani Valkeakosken Tallinmäellä.
Yleensä orava söi kauraa aivan rauhassa lintujen seassa niistä mitään välittämättä.
Kerran se ruokintapaikalle saapuessaan nousi viereiseen omenapuuhun.
Ruokintapaikan ylle kaartuvaa oksaa pitkin orava hitaasti lähestyi ruokailevia
lintuja. Päästyään lintujen yläpuolelle se yhtäkkiä hyppäsi noin kahden
metrin korkeudesta keskelle hangella ruokailevaa keltasirkkuparvea siepatakseen
jonkun linnuista. Epäonnistunut yritys jäi ainoaksi, enkä ole myöhemmin nähnyt
kurren yrittävän samaa.
 |
Liito-orava on edellistä lajia melkoisesti harvalukuisempi, kuitenkin koko
maan tilannetta ajatellen ilahduttavan yleinen. Havaintoja kertyi lopulta niin
paljon, että luettelen tässä vain tuoreimmat. Nämä ja kaikki muut tietooni
tulleet havainnot näkyvät oheisesta kartasta.
Havainnot vuosilta 1980 - 1991 :
Liito-oravahavaintojen sijainti tutkimusalueella. Pieni mustattu ympyrä tarkoittaa yhtä havaintoa, iso avoin ympyrä puolestaan tarkoittaa, ettei havaintopaikkaa tunneta tarkemmin (kaikista alueen kunnista on useita havaintoja, joista tiedetään vain kunta). Suurin osa havainnoista on WWF:n liito-oravatyöryhmän1970-luvulla keräämiä havaintoja.
 |
Kummastakaan lajista ei toistaiseksi yhtään varmaa havaintoa. Lähimmät
tunnetut kanadanmajavapopulaatiot sijaitsevat tutkimusalueelta n. 40 km:n päässä
Lammin Evolla sekä n. 55 km:n päässä Kurussa. Lähin tunnettu
euroopanmajavien asuinpaikka sijaitsee myös Kurussa Seitsemisen
kansallispuiston tuntumassa. }
Kts. myös lisätietoja liitteestä
!
Alueen yleisin myyrä. Metsämyyriä tavataan pääasiassa erilaisista
metsistä, hakkuuaukeilta ja luonnonniityiltä, mutta onpa löytynyt aivan
Valkeakosken keskustastakin puutarhatuholaisena, jossa sen on todettu syövän
mm. krookuksen versoja.
Vesimyyriä tavataan yleisesti alueella kaikenlaisten vesien varsilta, mutta
myös kaukana kuivalla maalla, niityillä sekä pelloilla ja puutarhoissa.
Tavattu tutkimusalueella, tai hieman sen ulkopuolella, v. 1910 Lempäälässä
(tarkempi havaintopaikka tuntematon). Vuodelta 1984 lajista on havainto hieman
alueen ulkopuolelta Hattulasta (AK).
Kts. myös lisätietoja liitteestä
!
Piisami istutettiin Suomeen 1919. Valkeakosken seudulla piisameita on tavattu
tiettävästi 1920-luvulta lähtien. Nykyään se on hyvin yleinen etenkin
Vanajaveden vesistön puolella. (Mallasveden enimmäkseen karut rannat
rajoittavat piisamien määrää.) Piisameita tapaa usein myös pienistäkin
ojista, joskus hyvinkin kaukana isoista vesistöistä, jopa keskeltä suuria
metsiä pienistä suo-ojista.
Tuotakoon tässä yhteydessä aikakirjoihin muuan eläimen liikkumista
valaiseva havainto. 11.3.1984 löysin Valkeakoskelta Konhonvuolteen sulan
partaalta runsaasti piisamin jälkiä. Ainakin yksi eläin oli hortoillut
hangella pitkin läheistä rantametsää ja niittyä. Sulaan palatessaan se oli
sitten lasketellut mahallaan jyrkkää rantatörmää nelisen metriä. Liukumäkiä
oli useita, lienevätkö piisamit sitten keväisessä lemmenkiihkossa
kirmailleet pitkin hankia ? Saukon ja minkin tiedetään yleisesti luisuttelevan
alamäkiä vatsallaan, mutta piisamin liukumäki lienee täysin uusi asia.
Peltomyyrä on yleinen etenkin heinä- ja vijapelloissa sekä niityillä.
Usein myös taajamissa, missä sen on todettu tehneen tuhoja omenapuille sekä
syöneen mm. ruskoliljan ja krookuksen versoja. Julkituotakoon tässä myös
muuan luonnonoikku. M. Koljonen toimitti minulle Viialan Lapinkulmalta
albinistisen peltomyyrän. Myyrä oli joutunut 16.4.1985 kissan saaliiksi ja päätyi
lopulta A.Kaikusalon kokoelmiin. Sen turkki ei ollut täysin valkoinen, vaan
seassa oli tummia ja vaaleanruskeita karvoja jotka tekivät sen yleisvärin
rusehtavan vaaleanharmaaksi.
Kenttämyyrän lajikysymys muuttui kesken tutkimuskauden totaalisesti. Vuonna
1986 todettiin, että Suomessa onkin yhden kenttämyyrän sijasta kaksi kenttämyyrälajia.
Ulkonäöltään lajit ovat täysin samanlaisia, erot piilevät lajien
kromosomistossa. Varsinaista kenttämyyrää on Suomesta tavattu vuoteen 1989
mennessä vain Luumäeltä, kun taas idänkenttämyyriä on tavattu useilla
paikoilla, lähimmillään mm. Lopella ja Lammilla (NP:28,1989). Valkeakosken
alueen kenttämyyrien kromosomilukuja ei ole vielä kurkisteltu, mutta näillä
näkymin odotettavissa on että kyseiset karvakasat paljastuvat idänkenttämyyriksi.
Jokatapauksessa laji, on se sitten kumpi tahansa tai kumpikin, on melko yleinen
tutkimusalueen viljelysseuduilla.
Vaivaishiiri on tavallinen laji viljapelloilla, niityillä ja metsänlaiteissa,
ruoikoissa sekä talvisin myös viljaladoissa. Vallonjärven
pyynneissä vaivaishiiren osuus oli n. 19 % koko saaliista.
Metsähiiriä tavataan melko yleisesti koko alueella metsissä, pensaikoissa
ja viljelyksillä. Tulee talvisin usein myös kaupunkialueelle ja rakennuksiin.
Tästä harvinaisesta lajista on vain kaksi havaintoa; opettaja Lassila
tapasi peltohiiriä Toijalassa pari vuotta sodan jälkeen (SN:1) ja kesäkuussa
1977 vilisti yksi peltohiiri pakettipellolla Valkeakosken Holmissa (OH).
Kts. myös lisätietoja liitteestä !
 |
Mustarotta oli aikoinaan alueella hyvin yleinen. Se hävisi 1900luvun alussa
sitä mukaa kun isorotta levisi alueelle. Isorotan leviäminen ja mustarotan häviäminen
eteni tutkimusalueelle Tampereen suunnalta. Vuosien 1901-1905 suurissa
rottasodissa tapettiin Tampereella 250 000 rottaa, joiden joukossa oli enää
vain muutama mustarotta. Samoihin aikoihin (1906) tavattiin Kangasalla ja Pälkäneellä
vain mustarottia (C.Lundahl / SN:1). K.Hilden ilmoittaa mustarotan olleen vielä
1913 "aivan yleisen Hauholla ja Sääksmäellä". Hän kertoo
lisäksi että "Hauhon kirkonkylässä huomasin niitä mainitun vuoden
kesällä erittäin lukuisasti ulkorakennuksissa sekä myös asuinrakennuksissa.
Viime vuonna (1912) on paikkakunnalle saapunut myös ruskeita rottia (isorotta),
mutta eivät ne ainakaan toistaiseksi ole kyenneet ottamaan haltuunsa 'mustien'
asuma-aloja" (SN:1). Mustarotta hävisi kuitenkin pian tämän jälkeen
ja viimeiset havainnot Sisä-Suomesta tehtiin 1924. }
Isorotta levisi alueelle 1910-luvulla. Nykyään se on yleinen koko alueella
asutuksen piirissä, kesällä sitä tavataan kuitenkin usein myös kaukana
asutuksesta. Taajamien grilleillä näkee silloin tällöin iltaisin
"grillirottia" jotka rohkeasti hakevat grillin edestä asiakkaiden
pudottamia herkkupaloja. Rottien pakoetäisyys tällaisella avoimella paikalla
on ollut noin 5-10 metriä. Kerrottakoon tässä muuan havainto rotan kyvystä
pidättää hengitystään. Seurasin eräänä talvena Valkeakosken kanavalla
rottaa, joka hyppäsi hyiseen veteen ja lähti uimaan yli kanavan suoraan minua
kohti. Tultuaan kohdalleni eläin totesi ettei pääsekään ohuelle jäälle,
joka erotti sen rannasta. Tällöin se sukelsi jään alle etsiäkseen paremman
reitin. Kova virta vei kuitenkin eläimen pitemmälle jään alle eikä se enää
löytänyt pintaan. Kesti peräti kolmisen minuuttia, ennen kuin rotan liikkeet
alkoivat hidastua, sen vatsa kääntyi kohti pintaa ja poloinen asteli rottien
taivaaseen.
Tavallinen kulttuurin piirissä, kuitenkin monia muita hiiri- ja myyrälajeja
vähälukuisempi.
Perin vähälukuinen. Tässä kaikki tietooni tulleet havainnot:
Näiden lisäksi laji on tavattu parista paikkaa hieman tutkimusalueen
ulkopuolelta: Kalvolassa S.Haapanen taltioi useita yksilöitä vuonna 1976 (NP:7
ja NP:24).
Kts. myös lisätietoja liitteestä !
Sudet hävitettiin 1890-luvulle mennessä alueelta täysin. Seuraavan liki
kahdeksan vuosikymmenen aikana ei susia tavattu kuin muutaman kerran. Vuoden
1953 "Hämeen susi", jota jahdattiin jopa lentokoneilla ja
konetuliaseilla, jolkutteli 25.1.1953 Vanajanselän ylitse. Toinen kuuluisa,
vuoden 1972 "Hämeen susi", seikkaili syyskuun lopulla 1972 Kylmäkosken
Arolassa. Todennäköisesti muutama muukin yksilö on samoillut tuon
kahdeksankymmenen vuoden aikana Valkeakosken seudulla. Susi rauhoitettiin 1973,
minkä jälkeen susia on esiintynyt Etelä-Hämeessä. Talvesta 1972/73 lähtien
susien vierailut myös tutkimusalueella ovat lisääntyneet ja susia on alueella
liikkunut jatkuvasti ainakin 1980-luvun alkuvuosista lähtien jatkuvasti (ehkä
pysyvä kanta). Tätä nykyä susia alueella liikkunee 5-8 yksilöä. Näistä
3-4 liikkuu Vesilahden- Toijalan-Kalvolan suunnalla ja 2-4 yksilöä
Tampereen-Valkeakosken-Hauhon välisellä alueella. Susien reviirit ovat
tunnetusti suuret (eri puolilla aluetta tehdyt havainnot voivat koskea samoja
yksilöitä), ja osa havainnoista saattaa koskea satunnaisia alueen kautta
kulkeneita susia, joten tarkkaa arviota määristä on vaikea tehdä. Poikueita
ei ole todettu, muttei lajin lisääntyminen tutkimusalueella mitenkään
poissuljettua ole; esim. yksi kesäaikainen havainto on liki tutkimusalueen
keskeltä, Valkeakosken Tauransuolta, josta 18.6.1983 löytyi kahden suden jäljet
Hietasen metsäautotieltä (JA).
Kts. myös lisätietoja liitteestä !
1800-luvulla, jolloin naali pesi vielä runsaslukuisena pohjoisen
tunturialueilla, se saattoi ulottaa vaelluksensa kauas etelään. Viimeisin
suurvaellus todettiin vuosina 1908 ja 1909. Tällöin, tarkemmin 29.9.1908,
tavattiin yksittäinen naali myös Pälkäneellä(Pulliainen
1965). }
Kettukanta tutkimusalueella on kohtalainen, tosin 80-luvun loppupuoliskolla
ketuissa on ollut runsaasti kapia. Kesällä 1989 oleskeli Valkeakoskella
Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n Tervasaaren tehdasalueella ja sen tuntumassa jonkin
aikaa hyvin oudosti käyttäytyvä kettu. Eläin väisti ihmistä vasta parin
metrin päästä ja ainakin kerran ryhtyi ärisemään keskellä pyörätietä
ohiajavalle pyöräilijälle. Viranomaiset käyttäytyivät miltei yhtä
oudosti, ts. kettu sai viranomaisille tehdystä ilmoituksesta huolimatta jäädä
henkiin vaikka sen käyttäytyminen vaikutti lähinnä vesikauhuiselta (OH, JK).
Ensimmäiset supikoirat tavattiin alueella 1950-luvulla. Supikoira oli
kuitenkin harvinainen varsin pitkään tämän jälkeen ja vaikka Riista-
ja kalatalouden tutkimuslaitoksen mukaan Pirkanmaalla on ollut yhtenäinen,
vaikkakin harva supikoirakanta jo 1960/70-lukujen vaihteesta, niin ensimmäiset
saaliit Sääksmäen-Valkeakosken riistanhoitoyhdistyksen alueelta saatiin vasta
1970-luvun puolivälissä. 1980-luvulla supikoirien määrä on lisääntynyt
"räjähdysmäisesti", ja nykyään se on selvästi esim. kettua
runsaslukuisempi. Runsastumista kuvaa hyvin H. Koivisto kertoessaan ampuneensa
ensimmäiset 2 supikoiraa 1.9.1979 ja sen jälkeen lopettaneensa jahtikausina
1984-87 yhteensä 149 supikoiraa.
Karhun kohdalla tilapäinen sukupuutto jatkui Valkeakosken seudulla vieläkin
pitempään kuin sudella. Viimeiset takavuosien yksilöt hävitettiin todennäköisimmin
1860- tai 1870-luvulla. Vasta 1979 tavattiin kontio Kangasalla ja ensimmäinen
tiedossa oleva havainto tutkimusalueelta on vuodelta 1982 (tai 1981) jolloin
Valkeakosken Hopeavuorelta löytyi karhun kynsimäpuu. Vuonna 1983 mahdollisesti
sama yksilö kävi omenavarkaissa Kuurilan kartanolla. Lempäälän Lipossa
karhu oleskeli ainakin vuonna 1983. Vesilahdelta löytyi saman vuoden syksyllä
naaras kahden poikasen kanssa. Nämä nallet asuivat samalla seudulla myös
1984. Samana vuonna ilmestyi karhu myös Valkeakosken-Kangasalan rajoille
Kuohenmaahan, sekä Jalannin rhy:n alueelle. 21.7.1985 törmäsi pari
marjastajaa karhuun Valkeakosken Rehustenvuorella. Vesilahdella vietti talvea
1985/86 naaras kahden poikasen kera. Toukokuun lopulla 1986 vieraili iso
uroskarhu Pälkäneen Kaitamon kylässä rypsipellossa ja pari päivää myöhemmin
samoilla alueilla liikkui naaraskarhu pentujensa kanssa. Talvella 1986/87 oli
nalle unilla Ahvenjärven metsäautotien varressa Kangasalan Kivivuorella sekä
Toijalan-Viialan rajamailla Hirsikankaalla. Kivivuoren karhu taas saattaa olla
sama kuin vuoden -84 Kuohenmaan ja -85 Rehustenvuoren nalle. Kuohenmaasta on
nimittäin näköhavaintoja sekä syönti- ja kiipeämismerkkejä vuosilta 1986
ja 1987. Vuonna -88 Kuohenmaan karhusta ei ole tietoa, mutta 1989 samoilta
alueilta löytyi taas syönti- ja kiipeämismerkkejä. Syksyllä 1988 karhu
kaivoi esiin Jalannin rhy:n alueella maahan kuopatun ajokoiran ja pääsiäisenä
1989 nähtiin samalla alueella jälkiä lumessa. Jalannin rhy:n mukaan vuonna
1989 karhuja oleskeli Kalvolan rajan pinnassa 3-5 yksilöä. Viimeisin tietooni
tullut havainto on keväältä 1991: Valkeakosken Viranmaassa nähtiin tällöin
sekä karhun jälkiä että jälkien jättäjä. Kaikesta edellisestä voi
arvioida, että tätä nykyä ainakin kymmenkunta nallea viettää hiljaiseloa
tutkimusalueen metsissä.
 |
Kärppä on yleinen koko alueella. Usein sen jälkiä tapaa myös aivan
Valkeakosken keskustassa. Ainakin jokusia kärppiä on löytynyt alueelta
myrkkyihin kuolleina.
Tämä pikkupeto on yleinen koko tutkimusalueella, usein aivan taajamien
keskelläkin.
Vesikko oli aikoinaan hyvin yleinen alueella. B.Malmio kertoo Suomen
Nisäkkäät - kirjassa mielenkiintoisen havainnon vesikosta vuosisadan
alusta joltain elo-syyskuulta:
"Kotipitäjässäni Lempäälässä vesikko oli vuosisadan alkupuolella
yleinen. Vakituisena asuinpaikkana sillä oli Herralan ja Kuokkalan koskien
rantakivikot, joista suurin osa oli muodostunut virranuoman perusteellisessa
perkauksessa toista vuosisataa sitten.
Täällä niinkutsutun Pietarsaaren rantakivillä, tuuheiden rantaleppien,
pajujen ja piilipuiden katoksen alla, minulla oli kerran tilaisuus seurata
vesikkopoikueen leikkiä.
Olin lähtenyt, kuten monesti ennenkin, eräänä iltapäivänä onkineni
liikkeelle nykäistäkseni rantatyvenestä virran pielestä muutaman lihavan särjen
ja säynävän, ahvenista puhumattakaan, ja hiljaa hiipien päässyt louhikon
ylitse kiville, kun silmiini sattui outoja kulmikkaita "vesijälkiä"
muutaman metrin päässä rannasta olevilla kivillä. Samassa keksi silmäni näiden
merkkien tekijätkin. Edessä oli neljä täysikasvuista vesikonpoikasta, jotka
leikkiä lyöden hyppelivät rantakiveltä ja välillä rantaan sukeltaen
ilakoivat toistensa kanssa. Mutta emon varoittava kirkaisu teki lopun tästä
harvinaisesta ja mieluisasta näytöksestä. Poikaset olivat kuuliaisia lapsia
ja hävisivät samassa kuin tuhka tuuleen."
Viimeiset vesikkohavainnot tutkimusalueelta ja sen tuntumasta:
1950-luvun alussa kertoo T.Lepola nähneensä vesikon jälkiä Viialan
suunnalla, Urjalassa laji tavattiin vielä v. 1965 ja Hattulan Tyrvälän
Ylisellä Savijärvellä meni vesikko katiskaan huhtikuussa 1968 (E.Niemi &
R.Lilius / J.Lahtinen, Ähtärin Eläinpuisto.) Nyttemmin vesikko lienee kuollut
sukupuuttoon Suomesta. }
Ensimmäiset minkkihavainnot ovat Viialan suuunnalta 1972 (TL) ja
Valkeakosken Ulvajanlahdelta 1973 tai 1974 (OH). Samoin J.Tammi kertoi v.1983
tavanneensa ensimmäiset minkit Valkeakosken Saarioispuolella "kymmenisen
vuotta sitten".
Sittemmin on minkkikanta lisääntynyt hurjasti. Sääksmäen-Valkeakosken
rhy:n mukaan kanta on "uskomattoman suuri", eräs pyytäjäkin sai lähes
20 minkkiä pieneltä alueelta kahdessa viikossa. Minkin vihollisista ihmisen
ohella mainittakoon muuan Valkeakoskelainen kissa, joka tiettävästi ainakin
kerran on hyökännyt minkin kimppuun tappaen sen. Kuulemma k.o. kolli on hyökännyt
myös uivan piisamin kimppuun.
Hilleri levisi alueelle 1910-luvulla. Nykyään sillä on alueella täysin
elinvoimainen vaikkakin harva kanta. Siinä määrin harvinainen hilleri
kuitenkin on, että olisi todella hienoa metsästäjiltä, jos he jättäisivät
minkkiloukkuihin eksyvät hillerit henkiin. Eräiden tietojen mukaan kanta olisi
jopa kasvanut viime vuosina. Edellisen sivun kartoissa on esitetty tietooni
tulleiden hillerihavaintojen sijainti alueella sekä levinneisyys Suomessa U.
Skarénin vuosina 1968-1978 keräämien havaintojen mukaan.
Hillerihavaintojen sijainnit tutkimusalueella sekä lajin levinneisyys Suomessa U. Skarénin vuosina 1968 - 1978 keräämien tietojen mukaan. Iso avoin ympyrä tarkoittaa, että havaintopaikoista tiedetään vain kunta.
 |
Näätä oli vuosikymmenien ajan varsin harvalukuinen Valkeakosken seudulla.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana on kanta kuitenkin vahvistunut huomattavasti ja
nykyään näätä on alueella yleinen ja jälkiä voi tavata aivan taajamien
reunoiltakin. Metsästäjien kertoman mukaan näätäkanta on viimeksi ollut näin
runsas joskus vuosisadan alussa.
 |
Ahma hävitettiin alueelta 1800-luvun loppupuoliskolla. On kuitenkin todennäköistä
että tämän jälkeen jokunen vaelteleva ahma olisi alueelle eksynyt. Lähin
havainto on hieman tutkimusalueen eteläpuolelta Urjalasta, jossa asusteli yksinäinen
ahma keväästä 1989 saman vuoden joulun tietämiin saakka, kunnes se hävisi
Punkalaitumen puolelle (Jouko Hakala / Aamulehti 12.11.1990). Lisäksi esim.
vuonna 1973 ahma tavattiin Lahden seudulla ja syksyllä 1982 Janakkalassa. }
Kts. myös lisätietoja liitteestä !
Laji on yleinen koko tutkimusalueella, mutta mäyrissäkin on todettu kapia.
Lisäksi kerrottakoon että 22.2.1986 oli Valkeakosken Nikkarinhangossa
liikkeellä kesken talviunien herännyt mäyrä - ainoa tietooni tullut
talviaikainen havainto.
Saukko on tutkimusalueella nykyään harvinaisuus, valitettavasti. Yksi pysyvä reviiri alueella kuitenkin näyttää olevan, nimittäin Pälkäneen Harhalan-Laitikkalan alueella. Laitikkalan Kyllönjoelta on jälki- ja näköhavaintoja 1-2 saukosta helmikuulta 1985, tammikuulta 1986 sekä helmi- ja maaliskuulta 1987. Harhalansalmelta on jälki- ja näköhavainnot yhdestä saukosta maaliskuulta 1986 ja 1987. Viimeisimmät havainnot em. alueelta ovat talvelta 1990/91; 27.11 Laitikkalassa nähtiin sulan reunalla Ilmoilan selän puolella 1 yksilö ja 1.3.1991 löytyivät saukon jäljet Harhalasta sulan reunalta (AL). Kaikki muut tutkimusalueen saukkohavainnot ovat melko yksittäisiä, eikä niiden perusteella voida vielä varmistua toisen saukkoreviirin olemassaolosta alueella. Ohessa kaikki muut tietooni tulleet saukkohavainnot, sekä kartta josta näkyy havaintopaikkojen sijainnit.
Kts. myös lisätietoja liitteestä !
Saukkohavaintojen sijainnit tutkimusalueella.
 |
Ilves lienee hävinnyt alueelta 1920-luvulla. Sen jälkeen kanta oli
ilmeisesti satunnaisten harhailijoiden varassa aina 1960-luvun loppupuoliskolle
asti. Sittemmin ilveskanta on tasaisesti kasvanut ja lie saavuttanut huippunsa
80-luvun puolivälissä; alueen kantokyky ei kestä suurempaa määrää kuin
arvioidut 10-15 yksilöä. Jokusia ilveksiä nimittäin löydettiin nälkään
kuolleina talvella 1984/85. Ilmeisesti edellisvuosia heikompi metsäjäniskanta
sekä kovan pakkasen lisäämä energiantarve oli joillekin ilveksille liikaa.
Kaikki ilvekset eivät myöskään ole enää mitään salomaiden asukkeja,
esimerkiksi syksyllä 1986 vieraili ilves Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n
Tervasaaren tehdasalueella, ilmeisestikin alueen puolikesyjä rusakoita
jahtaamassa.
Yleinen, rusakkoa runsaampi. Metsäjäniksiä tapaa alueelta kaikenlaisista
metsistä, mutta peltoalueilla, taajamissa ja taajamien reunoilla lajin korvaa
rusakko.
Rusakko levisi tutkimusalueelle vuosisadan alussa. Yleinen viljelysalueilla
ja taajamissa. Paikallisia tihentymiä kertyy joskus mm. lintujen
ruokintapaikoille talvisin. Esimerkiksi Valkeakosken Tallinmäellä oli eräänä
talvena 8 rusakkoa ruokintapaikallani samanaikaisesti.
Ensimmäinen villisikahavainto alueelta on joltakin 1970-luvun loppupuoliskon talvelta Valkeakosken Metsäkansasta. Seuraava havainto osuu vuodelle 1980, jolloin Kylmäkoskella tavattiin 2 yksilöä. Siitä lähtien Jalannin rhy:n alueelta onkin villipossuja tavattu vuosittain, ehkä 2 havaintoa / syksy (HeKo/Jrhy). 1980-luvun alkupuoliskolla muualtakin tutkimusalueelta alkoi kantautua havaintoja sioista ja esittelenkin tässä kaikki tietooni tulleet villisikahavainnot alueelta:
Kaikesta edellisestä päätellen villisika on lopullisesti vakiintunut
Valkeakosken seudun eläimistöön. Talvista eläimet selviävät ilmeisesti
peuranruokintapaikkojen antimien turvin. Kannan todellista yksilömäärää on
vaikea arvioida, mutta sen koosta em. havainnot antanevat omat osviittansa.
Villisikahavaintojen sijainnit tutkimusalueella. Kysymysmerkki viittaa Vanhankylän pääkallolöytöön (ks. teksti). Iso avoin ympyrä tarkoittaa, että havaintopaikasta tiedetään vain kunta.
 |
Valkeakosken Saarioispuolella ammuttiin 1979 valkohäntäpeurana peura, jonka
sarvia on myöhemmin alettu pitää mahdollisesti kuusipeuran sarvina. Asiaa ei
liene täysin varmistettu. Lisäksi marraskuussa 1984 Valkeakosken Ritvalassa,
Alhonmäen Pettiönpellossa, näki kolme hirvipassissa ollutta miestä
"valkohäntäpeuran näköisen peuran" jolla oli lapiosarvet (KKa).
Kyse on mitä ilmeisimmin kuusipeurasta. Hieman tutkimusalueen lounaisrajan
ulkopuolelta, Urjalan Kivijärven luonnonsuojelualueelta, on havaintoja vuosilta
1965-66 (TB / SN:2).
Valkohäntäpeuran historia Suomessa alkoi 8.9.1934, jolloin Vesilahden
Laukkoon tuotiin uros ja 4 naarasta. Ensimmäiset suomalaiset valkohännät
syntyivät toukokuun lopulla 1937, jolloin 2 naarasta vasoi. Maaliskuussa -38
kaikki eläimet karkasivat niitä varten tehdystä tarhasta, mutta urosta
lukuunottamatta ne saatiin takaisin. 8.5.1938 päästettiin kaikki kuitenkin
vapaiksi. Tällöin kanta käsitti 1 uroksen, 3 naarasta ja 2 urosvasaa. Vuosina
1938-40 peurat oleskelivat Laukon kartanon tuntumassa ja vasta 1940 ne
hajaantuivat lähiympäristöön. Tällöin niitä ehkä vieraili jo
tutkimusalueellakin, sillä Laukon kartano sijaitsee vain kymmenkunta kilometriä
tutkimusalueen länsipuolella. Vuonna 1945 kanta oli 30-40 yks. ja 1946 yksinäisiä
kierteleviä eläimiä tavattiin mm. Lempäälässä, Kangasalla, Viialassa ja
Kylmäkoskella. Vuonna 1948 peurat olivat "jo niin yleisiä ettei niihin
kiinnitetty huomiota" (arvio 90-100 yks.) (Moilanen /
Vikberg : Valkohäntäpeura).
Nykyään valkohäntäpeuran kanta Sääksmäen-Valkeakosken
riistanhoitoyhdistyksen alueella on suunnilleen yhtä runsas kuin hirvellä.
Kerrottakoon tässä myös muuan erikoisuus: 1979 tai 1980 syntyi Vesilahden
Narvassa Hurskasvuoren tienoilla peuran kaksosvasat joista toinen oli albino.
Ensimmäiset elinvuotensa valkoinen peura vietti suppealla alueella syntymäpaikkansa
tienoilla. Aikuisena se liikkui sitten laajemmillakin alueilla Vesilahden
tienoilla, mm. talven 1983/84 Toutosen selän toisella puolen Lempäälän Säijässä.
Kyseessä oli naaras, ja se sai ruskeat kaksosvasat kesällä 1983.
Tämä albino oli muuten valkoinen, mutta lavoissa sillä oli pieniä
ruskeita läikkiä. Lopulta peuran kohtaloksi tuli hukkua kevätjäihin
Narvajoen suulle 1984 (HaKo,YP).
Hirvi ei liene koskaan täysin puuttunut tutkimusalueelta, vaikka onkin väliin
ollut harvinainen. Viimeisten vuosikymmenien aikana se on kuitenkin ollut
yleinen, vaikkakin 80-luvulla talvikanta on pudonnut Sääksmäen-Valkeakosken
rhy:n alueella huippuluvuista 8-9 yks./1000 ha lukuun 2.7 yks./1000 ha (1989) (LT/S-V
rhy).
Hirviä, kuten valkohäntäpeurojakin, tavataan silloin tällöin myös aivan
Valkeakosken keskustassakin. Palokunta onkin jokusen kerran joutunut nostamaan
hirviä ylös Valkeakosken kanavasta.
Metsäpeura lienee elellyt alueella viimeksi 1600-1700 luvulla. K.R.
Melanderin mukaan sitä voitiin nähdä silloin Hämeessäkin, jossa se
tunnettiin muun muassa silloisessa Sääksmäen kihlakunnassa (SN:2).
1980/90-lukujen vaihteessa laji istutettiin uudelleen Ähtäriin, n.130 km
tutkimusalueelta pohjoiseen, eli ehkäpä petran voi vielä joskus täälläkin
nähdä. }
Kesästä 1983 pitkälle saman vuoden syksyyn oleskeli yksinäinen metsäkaurispukki
Valkeakosken Saarioispuolella, Uittamon-Jylhänkärjen alueella (MA).
Tämä on tiettävästi ensimmäinen, muttei varmastikaan viimeinen havainto
metsäkauriista tutkimusalueella. Laji on voimakkaasti levittäytymässä
Suomeen sekä Pohjois-Ruotsin että Karjalan kannaksen kautta. Lisäksi metsästäjät
ovat aloittaneet siirtoistutuksia eri puolilla Etelä-Suomea, lähimpänä
tutkimusaluetta Hyvinkään seudulla sekä Pohjois-Hämeessä.
Kts. myös lisätietoja liitteestä
!
Tästä äärimmäisen harvinaisesta ja sukupuuton uhkaamasta lajista on
alueelta yksi epävarma havainto: nimetön soittaja ilmoitti A.Kaikusalolle nähneensä
tammihiiren Valkeakoskella kesällä 1988. Havainnon tekijä ja tarkempi
havaintopaikka ovat toistaiseksi tuntemattomia. Jos havainnon tekijä tunnistaa
tästä itsensä tai joku tietää tästä havainnosta jotakin, kirjoittaja
ottaisi mielellään vastaan lisätietoja. }
Kts. myös lisätietoja liitteestä !
Valkeakosken seudun nisäkkäät tulivat nettiin 13.10.1998.
Sen jälkeen tällä sivulla on käyty
kertaa.